- anoreksia ajaa leikkimään kuolemalla
"Kaiken
päivää laskin kaloreita. Päivärytmi oli aina sama: aamulla niin vähän
kuin mahdollista. Tärkeää oli nälkä seuraavalla aterialla. Muutin
mielessä kalorimääriä, jos peruna esimerkiksi oli 50 kaloria, laskin sen
150 kaloriksi. Sekin oli yksi tapa pettää itseään. En syönyt mitään
illalla. Jos menin iltalenkille, sain ottaa appelsiinin. Illalla
suunnittelin, mitä söin seuraavana päivänä", tilittää 13-vuotias Sari.
Törmäyskurssilla
todellisuuden kanssa - body image
Anoreksia on omituinen sairaus.
Terveesti ruokaan suhtautuva kaveri tai perheenjäsen ei voi ymmärtää,
miten on mahdollista, ettei ihminen syö kunnolla, vaikka hänellä on
nälkä. Hän ei myöskään tajua, miksi jo ennestäänkin langanlaiha nuori
edelleen jatkaa laihduttamista.
Syntyy väärinkäsityksiä,
loukkaantumisia ja riitoja. Vastaus anorektikon vaikeasti ymmärrettävään
käytökseen löytyy kuitenkin taudista itsestään.
Anoreksia on
sairaus, joka vääristää sairastuneen minäkuvan. Luurangonlaiha katsoo
peiliin ja todellakin näkee itsensä pulleana. Anorektikko ei ole
pinnallinen tai ajattele pelkästään haluavansa laihtua. Hänen niin
sanottu body imagensa, sisäinen kokemuksensa omasta ulkoisesta
minästään, vain on pahasti vääristynyt.
Syntymässä saatujen
silmien päälle anoreksia kasvattaa omituiset, suurentavat linssit. Se
aikaansaa tilanteen, jossa kauniskin tyttö näkee itsensä kömpelönä ja
rumana, normaalipainoinen liikalihavana.
Mistä anoreksia alkaa?
Monilla
nuorilla anoreksia alkaa viattomasta "terveellisen ruokavalion"
noudattamisesta - ovathan anorektikot ammattiauttajienkin mukaan
nimenomaan yleensä hyvin tunnollisia, älykkäitä ja vastuuntuntoisia
tyttöjä. Osa haluaa yksinkertaisesti laihtua - juttu vain karkaa jossain
vaiheessa käsistä.
Usein anoreksia kuitenkin liittyy
jonkinasteiseen identiteettiongelmaan. Aikuisuuden kynnys on korkealla
ja se pelottaa. Maailma myllertää silmissä. Tyttö ei kestä katsoa
peilistä omia pyöristyviä lanteitaan, reisiään tai paidan läpi paistavia
rintojaan, vaan toivoo syömättömyydellä jotenkin kontrolloivansa,
etteivät muodot kehittyisi eivätkä kuukautiset ollenkaan tulisi.
13-vuotiaan
Sarin anoreksia alkoi siitä, kun äiti rupesi asumaan viikot
opiskelupaikkakunnallaan.
"Siivosin jatkuvasti hullun lailla. Se
oli ainoa, mitä osasin tehdä. Tunsin, etten ole mitään, jos äiti ei ole
vieressä", hän muistelee ja jatkaa, "lenkkeilin hirmusti. Olin saanut
liikunnasta seiskan ja päätin kostaa huonon numeron... Talvikauden
juoksin tai hiihdin joka päivä ainakin kymmenen kilometriä... Kerran
kävelin 16 kilometriä. Väsyin ja olin hädissäni, kun minulla ei ollut
autorahaa takaisin mukana. Mietin, soittaisinko isälle. En uskaltanut."
Kuinka pitkälle voin tuhota omaa elimistöäni?
Kuukautisten
poisjäänti on ensimmäinen vakava hälytysmerkki. Viimeistään siinä
vaiheessa kannattaa pysähtyä, verrata omia tavoitteitaan muiden
tavoitteisiin, yleisiä kauneusihanteita omiinsa ja miettiä, olenko
todella valmis jo nyt ottamaan vastuun koko loppuelämästäni?"
Olet
voimakas luonne ja voit ehkä ajatella, että se, mitä syöt, kuuluu vain
sinulle. Suutut ohjeista, ärsyynnyt siitä, kun joku puuttuu syömisiisi.
Tässä
suhteessa oletkin aivan oikeassa. Elämäsi on sinun. On ärsyttävää, kun
joku tulee kertomaan, mitä pitäisi syödä tai miltä näytät. Meillä
jokaisella on mahdollisuus joko pilata oma elimistömme tai kunnioittaa
sitä. Jokaiselle on annettu lahjaksi vain tämä yksi, ainutlaatuinen
elämä.
Ajattelet, että kukaan ei saa puuttua syömisiisi, mutta
tiedätkö itse, kuka sinut oikeastaan määrää olemaan syömättä?
Toivottavasti eivät ainakaan yhteiskuntamme naista halventavat ja
alentavat, pinnallisen ja sairaalloisten mielikuvien utopistisen muoti-
ja kauneusmaailman sanelemat normit.
Älä sairastu itse, jos
maailma on sairas.
Tuire
Junnonaho
Insp-toimitus
Lähde: Eeva Riihonen: Syömishäiriöitä.
Kirjapaja Oy, Helsinki 1998.