Kasvua kutistava maailma

"Syömishäiriö saattaa kuulostaa kiinnostavalta, lehtien artikkelit ehkä mystisesti kiehtovat lukijaa ja anorektikon elämäntapaa voidaan romantisoida mukamuka hohdolla. Kuka kertoisi, että syömishäiriö on kasvua kutistava maailma, oma, kaukana puhtaudesta oleva planeetta, rangaistusleiri, jonne sairas kutsuu itsensä joka aamu uudestaan vieraaksi". Näin kysyy Laura Hakala, joka on sairastanut anoreksiaa.

Hän on vastannut esittämäänsä haasteeseen. Hakalan toimittama kirja, Siskonmakkarat - Miltä syömishäiriö tuntuu, kertoo nuorten naisten ajatuksista heidän sairaudestaan ja myös toipumisestaan. Kirjoittajat, 11 bulimiaa ja anoreksiaa sairastavaa nuorta naista, kavahtavat syömishäiriöiden romantisointia. He kertovat elämästä, joka kutistuu ruuan ympärille ja jossa oma minä ja itsetunto ovat hukkateillä. "Miksi kukaan ei rohkaissut mua tutustumaan itseeni samalla innolla kuin laihdutusohjeisiin?", kysyy yksi heistä.
       
Mikä ajaa rangaistusleiriin?

Tietääkö kukaan varmasti? Mahdollisia syitä on monia. Kun itsetunto on huteralla pohjalla, sitä etsitään vaikka täydellisyyteen pyrkimällä. On kova halu kelvata. "Mikseivät he huomanneet minua ja sitä, että tein heille mieliksi?", ihmettelee Tanja. "Minulta puuttuu edelleen usko siihen, että minut voitaisiin hyväksyä myös hankalana ja heikkona", kertoo Juulia.

Muotilehdet tyrkyttävät kuvia langanlaihoista malleista ja hoikkuus liitetään menestykseen ja kauneuteen. Muodin ihanteet muuttuvat vauhdilla, välillä täytyy olla herkkä ja naisellinen, seuraavaksi taas lihaksikas ja urheilullinen.

Ei ihme, jos naiseksi kasvaminen pelottaa. "Astumiseni naiseuden todellisuuteen ei ollut kaunis kokemus: seisoin 14-vuotiaana peilin edessä ja yhtäkkiä jokin verho vain tippui silmiltäni ja näin paisuneen vartaloni. Ensi kerran tajusin, etten voinut vastata missi-ihanteita, pituuskaan ei tulisi riittämään. Koin tuottavani pettymyksen suvulleni ja perheelleni, ja pojat olivat täysin selviö - minulla ei olisi mitään mahdollisuuksia!", kertoo Tiina.

Laura puolestaan halusi hyvän kunnon. Se oli hänestä avain kaikkeen: opintomenestykseen, työtarmoon, ulkonäköön..."Kaikki tämä oli hyvin loogista, mutta jotakin meni vikaan: lopetin opiskelut, olin väsynyt ja palelin, näytin nuivalta enkä jaksanut tarttua mihinkään."

Hesperian suljetulla osastolla hän oppi, ettei syömishäiriöllä kannata leikkiä.
       
"Ehken ollutkaan suunnitteluvirhe"

Tautiin havahtuminen voi viedä aikaa. Parantuminen voi kuitenkin alkaa vasta havahtumisesta.

"Tärkeimpiä opetuksia on kai ollut myöntää, että mulla ON syömishäiriö. Ettei mun pelleily ruuan kanssa ollutkaan ihan normaalia. Mikä taas johti sen myöntämiseen, että mulla on henkisellä puolella vielä paljon työtä tehtävänä. Mun on opittava tuntemaan itseni paremmin ja opittava hyväksymään se, johon tutustun", toteaa Annukka. Hän on helpottunut siitä, että on kertonut muille häiriöstä, ettei enää tarvitse keksiä ja valehdella.

Itsensä tunteminen ja hyväksyminen on tärkeä askel parantumiseen. Emma on oppinut vähitellen pitämään omasta itsestään ja ruumistaan. "Ilokseni havahdun usein huomaamaan, että minuthan on tehty kovin sopivanlaiseksi ja -malliseksi sitä elämää varten, jota elän. Ehken ollutkaan suunnitteluvirhe."

Anoreksiasta ja bulimiasta on mahdollista parantua, vaikka se voikin olla pitkä prosessi. Laura pelkäsi pitkään sanoa olevansa terve, mutta nyt epävarmuuden tilalle tarpoo luottamus. "Jo pelkästään kotikatuni näyttää nykyisin ystävälliseltä, ei enää kylmältä ja yksiväriseltä, kuten anorektisin silmin nähty katu."
       
Lähde: Laura Hakala (toim.) Siskonmakkarat - miltä syömishäiriö tuntuu. Tammi, 2000.

Insp-toimitus / Riikka Vakkuri