Kunnon tarinoita. Tarinallinen näkökulma kuntoutukseen

Tekijät: Hänninen Vilma, Valkonen Jukka Sarja: Tutkimuksia 59/1998 Kustantaja: Kuntoutussäätiö Kustannuspaikka:: Helsinki 1998 ISBN: 952-5017-12-5 Sivumäärä: 140 sivua Hinta: 17.00 €

Tiivistelmä

Kuntoutuksen lähtökohdat ja vaikuttavuus ovat viime aikoina olleet keskustelun kohteena. Kuntoutukselta odotetaan vastausta työkykyisyyden ja hyvän elämän haasteisiin, mutta toisaalta toiminnan vaikuttavuudesta ja tehokkuudesta vaaditaan lisää näyttöä. Tämä kirja tarkastelee kuntoutukseen liittyviä kysymyksiä tarinallisen näkökulman kautta. Tarinallinen lähestymistapa tarkoittaa, että ihmisen ajatellaan tulkitsevan elämäänsä ikään kuin se olisi tarina. Eri tilanteisiin liitetyt tunteet, valinnat ja visiot riippuvat siitä, minkälaisen tarinan osiksi ne ajatellaan. Luodessaan omaa yksilöllistä elämäntarinaansa ihminen käyttää apunaan kulttuurin tarjoamia tarinamalleja.

Kirjan ensimmäisessä osassa Vilma Hänninen ja Jukka Valkonen tarkastelevat yleisesti tarinallista lähestymistapaa suhteessa sairauksiin ja kuntoutumiseen. Lähtökohtana on ajatus, että vakava sairastuminen tai vammautuminen tuottaa ihmisen elämäntarinaan katkoksen muuttamalla hänen tulevaisuudennäkymiään ja rooliaan suhteessa toisiin ihmisiin. "Tarinallisessa kuntoutumisessa" on kyse tämän katkoksen korjaamisesta niin, että ihminen kykenee luomaan elämäntarinalleen jatkon, jonka hän voi kokea arvokkaaksi ja merkitykselliseksi sairaudesta huolimatta. Perinteisen lääkinnällisen kuntoutuksen muodot palvelevat omalta osaltaan tätä tavoitetta, mutta niiden lisäksi tarinallista kuntoutumista edistävät esimerkiksi ryhmissä tapahtuva tarinoiden kertominen.

Kirjan toisessa osassa kuvataan eri sairauksien saamia merkityksiä ihmisten elämäntarinoissa. Narkolepsiapotilaita koskevassa artikkelissaan Satu Laitinen tarkastelee terveyden ja sairauden välistä rajanvetoa. Narkolepsia ilmenee jatkuvana väsymyksenä ja torkahteluna. Miten ihmiset selviävät oireittensa kanssa, kun sosiaalinen ympäristö leimaa heidät helposti vain laiskoiksi tai epäsäännöllisen elämän viettäjiksi? Tarja Aaltosen afasiapotilaita koskeva artikkeli pureutuu tarinallisuuden peruskysymyksiin pohtiessaan ihmisen mahdollisuuksia elää ja kertoa elämäntarinaansa tilanteessa, jossa kyky kielelliseen kerrontaan on heikentynyt. Ryhmäkuntoutuksen merkitystä krooniseen, etenevään sairauteen liittyvän elämäntarinan kokonaisuudessa valottaa Merja Komulaisen MS-tautia sairastavien ihmisten parissa tekemä tutkimus.

Eivät ainoastaan kuntoutusasiakkaat hahmota elämäänsä tarinoiden kautta, vaan myös kuntoutustyöntekijöiden työtä ohjaavat enemmän tai vähemmän tiedostetut tarinalliset mallit, joiden pohjana on usein jokin tieteellinen teoria. Tätä teemaa käsitellään kirjan kolmannen osassa. Pirjo Kuitusen artikkeli käsittelee kriisiteoriaa sopeutumisvalmennuksen mallitarinana. Kriisiteoria on monen sairastuneen kohdalla oikeaan osuva kuvaus kokemuksen muuttumisesta sairastumisen jälkeen. On kuitenkin ongelmallista, jos sitä aletaan pitää myös normatiivisena mallina, joka kertoo miten sairastuneen tulee missäkin vaiheessa suhtautua sairauteensa. Seija Mauro erittelee artikkelissaan tapaa, jolla kirjoitetaan kuntoutuskertomuksia. Kertomuksissa asiakas näyttäytyy usein pikemmin epäkuntoon menneenä laitteena kuin kokonaisena ihmisenä. Tämä on ristiriidassa kuntoutuksen julkilausuttujen periaatteiden ja tavoitteiden kanssa.

Viimeisessä osassa tarkastellaan, miten tarinoiden kertomista ja kuulemista voi hyödyntää kuntoutustyössä. Antero Katajainen esittelee narratiivista menetelmää psykoterapeuttisessa keskustelutyössä: asiakasta voidaan auttaa muotoilemaan itselleen uusi, entistä toimivampi, tyydyttävämpi ja toiveikkuutta herättävämpi tarina. Etel Valtasaari kuvaa tarinoinnin käyttöä toimintaterapiassa. Tarinoiden kerronta liittää terapeuttisen toiminnan osaksi asiakkaan laajempaa elämänkokonaisuutta, auttaa antamaan merkityksiä nykyisyydelle ja tukee tulevaisuuteen suuntautumista. Eero Riikonen, Sara Vataja ja Mikko Makkonen pohtivat voisiko kuntoutustyö olla enemmän taidetta kuin tiedettä, enemmän runoa kuin proosaa. Voisiko kuntoutus auttaa ihmisiä kukoistamaan tarinallisten mallien rajoja rikkovan mielikuvituksen ja luovuuden kautta?

Avainsanat: tarinat, sairaus, kuntoutus

Abstract

The basic assumptions and effectiveness of rehabilitation have recently been an object of lively discussion. Rehabilitation is expected to improve working capacity and quality of life, but at the same time more evidence is demanded of its effectiveness and efficiency. In this book questions pertaining to rehabilitation are examined from the narrative approach.

The basic assumption of the narrative approach is that human beings interprete their lives as a narrative, and that the emotions, choices and visions attached to certain situations or life changes depend on how they are given meaning in the context of life narrative. In forming their own unique life story people are seen to make use of cultural story models. Rehabilitation can support people in regaining authorship in their own life narrative.

In the first part of the book (Vilma Hänninen & Jukka Valkonen) the main ideas of the narrative approach are presented with regard to questions of illness and rehabilitation. A serious (chronic) illness is seen to cause a biographical disruption by changing the person´s visions for the future and her/his relations with other people. In "narrative rehabilitation" this disruption is healed so that the person is able to regain the feeling of continuity and meaningfulness of life in spite of the illness. Many traditional forms of medical rehabilitation serve this aim in their own way, but diverse specific forms of narrative therapy may efficiently help the clients in their quest for a new life narrative.

The articles of the second part of the book explore the meanings people give to their illness and rehabilitation as a part of their life story. How do narcoleptics make sense of their experience of an illness which is not recognized as such by the others (Satu Laitinen)? How could aphatics be aided in their efforts to tell their life story (Tarja Aaltonen)? What kinds of change can a group rehabilitation programme bring to the life stories of MS patients (Merja Komulainen)?

The rehabilitation professionals also have their own narrative models, often based on scientific theories, about how illness is experienced and how rehabilitation should proceed. The first article of the third part (Pirjo Kuitunen) assesses the crisis model as a model story about the proper progression of illness experience. This may lead to overlooking the clients´ own idiosyncratic experience if it does not fit the crisis model. In the next chapter, the practice of writing rehabilitation reports is examined from the narrative point of view (Seija Mauro). It is shown that in these reports the clients are depicted as broken machines rather than as whole human beings embedded in their life situations. This is not consistent with the explicit principles of rehabilitation.

The writers of the last part of the book describe different narrative means which can be used in connection with rehabilitation and therapy. In conversation therapy, different techniques can be used to encourage the clients efforts to formulate a more satisfying and hopeful story (Antero Katajainen). Narration can be used as a part of occupational therapy to help the client give meaning to the present and to orient to the future (Etel Valtasaari). The discussion presented in the book ends (Eero Riikonen, Sara Vataja, Mikko Makkonen) with the proposal that rehabilitation should be more art than science, more poetry than prose; thus it could help could help people to flourish by breaking the boundaries of ordinary well-formed narratives.

Key words: narrative, illness, rehabilitation